The Doorsin Ray Manzarek on nukkunut pois. Vaikka Ray Manzarek ei ollut mikään nuori mies, tässä väkisinkin kokee todellista luopumisen tuskaa. Ray Manzarek oli todella miellyttävän oloinen mies ja oli viime vuosina Doorsin kasvot kaikissa haastatteluissa ja dokumenteissa. Samalla päättyy tietty aikakausi ja on ymmärrettävä itsekin, että ikää tulee ja näistä monista sankareistakin on luovuttava yksitellen.
Ensikosketuksen Doorsiin sain Kyproksella kesällä 1990. Siellä oli myynnissä pilvin pimein joka myymälässä kasettikopioita, joissa oli sellaiset pyöreähköt kannet. Niitä sitten tuli kaverin kanssa ostettua vaikka kuinka paljon; en edes ollut kasetti-ihmisiä, vaan LP, mutta eihän siellä mitään sellaisia ollut. Kyprokselta sitten tarttui mukaan Doorsin Greatest Hits, jota ajattelin kokeilla. Tunsin Light My Firen ja Hello I Love You:n ja ajattelin, että tätähän voisi kokeilla. Kokeilin ja ei kolahtanut. Liian outoa ja jotenkin kakofonista tuumi 13-vuotias. En vain ollut Doorsille vielä valmis. Tuli Doors-elokuva ja Doors oli joka paikassa. Ei kolahtanut silloinkaan. Vuodet vierivät ja tuli Forrest Gump, jossa muistaakseni on mukana viisi Doorsin biisiä. Elokuvan näin myöhemmin, mutta elokuvaan liittyen kuulin Break on Through:n radiosta talvella 1995 aivan uusin korvin. Kaivoin esiin vanhan kasetin ja kas kummaa, eihän se Doors kuulostanut enää ollenkaan kummalliselta vaan aivan loistavalta. Doors oli kolahtanut.
Sen jälkeen Doors on kuulunut pysyvästi elämääni. Kopioin alkuun Amerikassa koko tuotannon serkultani, joka on myös kova fani ja haalin levyt sen jälkeen nopeasti yksitellen kirjaimellisesti ympäri maailmaa mm. Tunnelin Levystä, Asematunnelin Anttilasta sekä sanfransiscolaisesta divarista, jossa Morrison Hotel odotti minua. Välillä on ollut kuuntelussa vähän taukoa, mutta tauko on tehnyt aina vain hyvää ja Doors tuntuu aina siltä kuin mitään taukoa ei olisi ollutkaan. Kun Doors on kolahtanut, se on kolahtanut. Lisäksi Doors on juuri se bändi, jolta kannattaa kuunnella erityisesti ne 10 minuutin biisit.
Ymmärrän hyvin, jos jollekin ei Doors maistu. Doors on juuri sellainen, että siitä pitää joko paljon tai ei ollenkaan. Soundi on aivan omanlainen ja sen verran erikoinen, ettei se voi kaikille kolahtaakaan. Doors oli niitä bändejä, joissa jokainen jäsen toi mukanaan jotain aivan omaa ja juuri kyseiseksi jäseneksi tunnistettavaa. Jim Morrisonin lauluäänen tuntee jokainen, sitten on Robby Kriegerin kitara sekä John Densmoren jazz-rummut. Mutta se mistä Doorsin tunnistaa Doorsiksi on Ray Manzarekin urut. Ray oli soittajana uskomaton taituri ja Doorsin soundin pohja.
The Doorsin ensimmäinen levy The Doors on varmasti yksi maailman parhaista debyyttialbumeista. Sen lisäksi Strange Days on mielestäni lähes täydellinen levy ja suosittelenkin sitä kaikille ennakkoluulottomille, jotka haluavat kokeilla ovatko he Doors-ihmisiä vai eivät. Viimeinen levy L.A. Woman on myös aivan loistava, mutta myös selkeät jäähyväiset Doorsille. Miten se tarina kertoikaan, että ensimmäisen levyn mainostaulu nostettiin Sunset Boulevardilla itään ja viimeisen levyn länteen.
Ensimmäinen levy on helpommin lähestyttävä, mutta Strange Days kolahtaa tai sitten ei. Kokeilun voi aloittaa Strange Daysin päättävästä When the Music's Overista, jonka tässä haluan omistaa Ray Manzarekin muistolle. Tämä, jos mikä, on Ray Manzarekia parhaimmillaan. Kolahtaako? Yes, I am strange. Are you?
The Doors - kaikille oudoille ihmisille kuten minä:
When the music's over turn out the lights. Ray Manzarek - valot sammuvat, mutta musiikki jää.
Ensikosketuksen Doorsiin sain Kyproksella kesällä 1990. Siellä oli myynnissä pilvin pimein joka myymälässä kasettikopioita, joissa oli sellaiset pyöreähköt kannet. Niitä sitten tuli kaverin kanssa ostettua vaikka kuinka paljon; en edes ollut kasetti-ihmisiä, vaan LP, mutta eihän siellä mitään sellaisia ollut. Kyprokselta sitten tarttui mukaan Doorsin Greatest Hits, jota ajattelin kokeilla. Tunsin Light My Firen ja Hello I Love You:n ja ajattelin, että tätähän voisi kokeilla. Kokeilin ja ei kolahtanut. Liian outoa ja jotenkin kakofonista tuumi 13-vuotias. En vain ollut Doorsille vielä valmis. Tuli Doors-elokuva ja Doors oli joka paikassa. Ei kolahtanut silloinkaan. Vuodet vierivät ja tuli Forrest Gump, jossa muistaakseni on mukana viisi Doorsin biisiä. Elokuvan näin myöhemmin, mutta elokuvaan liittyen kuulin Break on Through:n radiosta talvella 1995 aivan uusin korvin. Kaivoin esiin vanhan kasetin ja kas kummaa, eihän se Doors kuulostanut enää ollenkaan kummalliselta vaan aivan loistavalta. Doors oli kolahtanut.
Sen jälkeen Doors on kuulunut pysyvästi elämääni. Kopioin alkuun Amerikassa koko tuotannon serkultani, joka on myös kova fani ja haalin levyt sen jälkeen nopeasti yksitellen kirjaimellisesti ympäri maailmaa mm. Tunnelin Levystä, Asematunnelin Anttilasta sekä sanfransiscolaisesta divarista, jossa Morrison Hotel odotti minua. Välillä on ollut kuuntelussa vähän taukoa, mutta tauko on tehnyt aina vain hyvää ja Doors tuntuu aina siltä kuin mitään taukoa ei olisi ollutkaan. Kun Doors on kolahtanut, se on kolahtanut. Lisäksi Doors on juuri se bändi, jolta kannattaa kuunnella erityisesti ne 10 minuutin biisit.
Ymmärrän hyvin, jos jollekin ei Doors maistu. Doors on juuri sellainen, että siitä pitää joko paljon tai ei ollenkaan. Soundi on aivan omanlainen ja sen verran erikoinen, ettei se voi kaikille kolahtaakaan. Doors oli niitä bändejä, joissa jokainen jäsen toi mukanaan jotain aivan omaa ja juuri kyseiseksi jäseneksi tunnistettavaa. Jim Morrisonin lauluäänen tuntee jokainen, sitten on Robby Kriegerin kitara sekä John Densmoren jazz-rummut. Mutta se mistä Doorsin tunnistaa Doorsiksi on Ray Manzarekin urut. Ray oli soittajana uskomaton taituri ja Doorsin soundin pohja.
The Doorsin ensimmäinen levy The Doors on varmasti yksi maailman parhaista debyyttialbumeista. Sen lisäksi Strange Days on mielestäni lähes täydellinen levy ja suosittelenkin sitä kaikille ennakkoluulottomille, jotka haluavat kokeilla ovatko he Doors-ihmisiä vai eivät. Viimeinen levy L.A. Woman on myös aivan loistava, mutta myös selkeät jäähyväiset Doorsille. Miten se tarina kertoikaan, että ensimmäisen levyn mainostaulu nostettiin Sunset Boulevardilla itään ja viimeisen levyn länteen.
Ensimmäinen levy on helpommin lähestyttävä, mutta Strange Days kolahtaa tai sitten ei. Kokeilun voi aloittaa Strange Daysin päättävästä When the Music's Overista, jonka tässä haluan omistaa Ray Manzarekin muistolle. Tämä, jos mikä, on Ray Manzarekia parhaimmillaan. Kolahtaako? Yes, I am strange. Are you?
The Doors - kaikille oudoille ihmisille kuten minä:
When the music's over turn out the lights. Ray Manzarek - valot sammuvat, mutta musiikki jää.
Toi on muuten tuttua, että ensin ei tykkää, ei vaan kolahda... Ja sitten jossain vaiheessa tajuaa että hitsi! kuinka en muka oo tykännyt!? :)
VastaaPoistaJust näin! Joskus sitä vaan ei ole heti valmis!
VastaaPoista