perjantai 17. huhtikuuta 2015

Viisi kappaletta - miten minusta tuli minä

Tarina alkaa siitä, missä oli nuoren elämäni ensimmäinen käännekohta. Eräänä sunnuntai-iltana toukokuussa 1989, kun käytiin viimeisillä ala-asteen kuudennen luokan tunneilla, radiosta Ylen ruotsinkieliseltä kanavalta pärähti soimaan Guns n' Rosesin Paradise City. Aikakauden ykköslehti Suosikista olin jo nähnyt bändin kuvia ja huomannut kovan kohinan, joten mikäpä siinä, kaksipesäinen mankku nauhoittamaan. Siihen aikoihin ei kanavia nuorison musiikille pahemmin ollut eikä sopivia radio-ohjelmiakaan, joten kaikki tarjolla oleva oli pistettävä kuunteluun. Olin huomannut, että ruotsinkielisen kanavan sunnuntai-illan ohjelma soitti itselleni sopivaa musiikkia ja olin siinä tälläkin kertaa aivan oikeassa. Wau! Tämähän oli aivan mielettömän hyvä. Innostuksen jälkeen jouduin kyllä pari päivää painimaan vaikeiden ajatusten kanssa siitä, että voinko todellakin siirtyä tykkäämään näinkin hevistä musiikista. Näinkin hevi tarkoittaa siirtymistä Madonnasta,  Bruce Springsteenistä ja Bon Jovista tähän rockin ja Jack Danielsin maailmaan (en siis juomaan sitä vaan tapetoimaan seinät tätä tuotetta sisältävillä kuvilla). Olin aivan myyty ja siirryin; ja sillä tiellä olen edelleen.



Toinen käännekohta tapahtui tammikuussa 1990, kun joululomalla Yle esitti Rolling Stones dokumentin 25x5: The Continuing Adventures of the Rolling Stones. Ensinnäkin, dokumenttihan on todella hyvä. Siinä on lukematon määrä loistavia biisejä mahtavine videotallenteineen. Tänä päivänä Rolling Stonesille on tullut 25 vuotta lisää ikää, mutta jo tuolloin tuotantoa oli mielettömästi. Rolling Stones kolahti ja kovaa; ja useaan muuhunkin koulukaveriini! Erityisesti mieleeni painui Jumping Jack Flash, joka oli aivan mielettömän upea. Se olikin vuosikausia Rollareiden lempibiisini; nykyisin se on ehkä Gimme Shelter. Rollareiden myötä löytyi sitten Led Zeppelin saman Rockradion kautta, jonka muistaakseni maanantain toiveohjelman kautta kaverin kanssa toivottiin juuri Jumping Jack Flashia; samasta ohjelmasta nauhoitin kerran Living Loving Maidin ja tykkään siitä valtavasti edelleenkin, vaikka Jimmy Page ei.



Syksyllä 1991 katseet kääntyivät Seattlen suuntaan ja sillä tiellä olen edelleen. Ostaessani syksyllä Nevermindin olin jo löytänyt Soundgardenin ja ensimmäisenä taisi olla Mudhoney. Nirvanan suhteen jouduin kovaan kriisiin, kun Nevermindista tai ehkäpä lähinnä Smells Like Teenage Spritistä tykkäsi liian moni muukin; oma erityinen suosikkini se ei ole koskaan ollut. Vuosien mittaan tuli kuunneltua Seattlen soundeja joskus enemmän ja joskus vähemmän. Siirryin enemmälle puolelle, kun Soundgarden alkoi palailla musiikin pariin vuonna 2010. Silloin tuli myös Black Rain, joka on se biisi, joka on ollut biisini vaikeina aikoina. Olen aina kuunnellut sitä kyllä muutenkin! Vuonna 2010 alkoi edellisessä työssäni lopulta vuosia kestäneet vaikeat ajat ja eräänä pimeänä syksyn iltana, kun olin bussissa matkalla kotiin pitkän ja raskaan päivän päätteeksi, rankkasade valui bussin ikkunoita pitkin ja radiosta kuului Soundgardenin uusi vanha biisi Black Rain. Kuinka voikaan osua niin sopivasti siihen hetkeen ja se hetki onkin muistoihin kaivertunut.



Black Rainia sain kuunnella useamman vuoden ajan moneen otteeseen, kunnes lopulta totesin, ettei vanhassa työssä enää parempi aikoja tule. Sisuunnuin ja aloin etsiä uusia haasteita ihan tosissaan. Tsemppasin itseäni viimeiset aina vaan raskaammiksi käyneet kuukaudet ajatuksella siitä, kuinka viimeisenä työpäivänäni biisini tulee olemaan Soundgardenin Rusty Cage. Niin kävi ja Rusty Cage sai päivänsä. Black Rainiin ei ole jäänyt huonoja fiiliksiä; päinvastoin! Sehän on biisini myötä- ja vastamäessä.


Led Zeppelinin Ramble On on se minun biisi. Siinähän on vähän sitä Rivendelin tunnelmaa, joka olisi minun paikkani Keskimaassa. Ramble On itsessään on jotenkin aivan minunlaiseni sanoituksineen päivineen ikuisesta vapauttaan vaalivasta matkaajasta ja etsijästä, jonka tietä valaisee tietysti syksyinen kuu. Kaivattu unien kuningatar tarkoittaa tässä tapauksessä lähinnä omaa itsenäni, mutta itsensä tunteminen on hyvä tavoite ja se tuo myös vapauden, kun ymmärtää olla mitä on. Samalla tiellä olen edelleen, sillä jokainen päivä itsestään oppii jotakin uutta ja etsittävää riittää.   

2 kommenttia:

  1. Täällä yksi Gunnareiden fani! Mää aloin digata ensirakkauden päättymisen jälkeen vuonna 1991.

    VastaaPoista