Chris Cornell Higher Truth -kiertueellaan Helsingissä oli kuulemma yllättävän hyvä. Ei pidä paikkaansa, ei siinä mitään yllättävää ollut. Chris Cornell oli juuri niin hyvä kuin odottaa voi. Laulaa erinomaisesti, soittaa erinomaisesti, erittäin onnistuneet biisivalinnat sekä se aivan valtava läsnäolo. Varmasti näin akustisesti ja pääosin yksinään Cornell onkin varmasti parhaimmillaan. Audioslavea en ole koskaan livenä nähnyt, mutta videoiden perusteella se ei ole vakuuttanut uskomatonta kyllä. Soundgardenista minulla ei ole valittamista, mutta olihan tuo tämän viikon maanantai aivan eri luokkaa. Toki olin päässyt todella lähelle istumaankin Finlandia-talossa, mutta en usko, että taaempana istuneilla oli sen huonommat oltavat. Jos artisti on läsnä, se tunnelma täyttää koko tilan.
On oikeastaan aika huvittaa, kun Chris Cornell on juuri sellainen kuin miltä hän vaikuttaa. Soundgardenin paidattomista ajoista ja kultavuosista on valtavasti aikaa eikä siitä olekaan kysymys. Lavalle lompsi se Chris Cornell, joka on viime vuosina totuttu näkemään raitistumisen ja varmasti myös aikuistumisen jälkeen. Hän voi selvästi hyvin ja on tyytyväinen elämäänsä. Ei tarvita kummoisia efektejä, kun voi vaan lompsia lavalle farkuissa, tukkimiestakissa sekä valtavissa saappaissa; ja vain soittaa ja laulaa. On mielenkiintoista ajatella hänen nuoruuteensa ja myös aikuisuuteen kuuluneita mielenterveysongelmiaan ahdistuskohtauksineen; on uskomatonta, että joku pystyy kiertämään soolona ja esiintymään loistavasti illasta toiseen kaiken sellaisen jälkeen, mutta toisaalta tämä menneisyys myös huokuu olemuksesta. Kun esiintyy omana itsenään, ei tarvitse myöskään esittää mitään. Välispiikit ovat hauskoja eikä niitä ole liikaa. Hänellä on huumorintajua ja hän reagoi myös yleisöön; ei kuitenkaan liikaa, sillä mm. kaikelta yleisön laulattamiselta tms. säästyttiin kokonaan. Se laulaa, joka laulaa, mutta varmaan lähes kaikki halusivat vain kuunnella.
Aivan yksinään Cornell ei esiintynyt vaan seurana oli joko levysoitin tai multitalentti Bryan Gibson, joka soitti mm. selloa. Sekä nämä säestetyt kappaleet kuten myös Cornellin soolot toimivat hyvin. Settilistoja selanneena Cornell myös soitti Helsingissä kiertueensa parhaimmistoa ja loistavan perusrungon lisäksi saimme kokea vaihtuvasta ohjelmistosta ne parhaat palat. Cornellin soolotuotannon lisäksi kuultiin Audioslavea, Soundgardenia, Temple of the Dogia sekä myös Led Zeppelinin Thank You, Bob Dylanin The Times They Are A-Changin’, Princen Nothing Compares 2 U sekä John Lennonin Imagine. Soolotuotannosta oli mukavaa kuulla muutakin kuin uutta levyä, vaikka se hyvä onkin. Itse olen kova Soundgarden- ja Audioslave-fani, mutta kovasti yleisössä tuntui olevan Temple of the Dogin ystäviä. Itselleni se ei ole koskaan oikein kolahtanut, mutta ei siinä mitään vikaakaan ole. Kieltämättä Temple of the Dogin biisit toimivat kyllä oikein hyvin; toisaalta, mikä ei olisi toiminut. Illan parhaita mielestäni olivat Nearly Forgot My Broken Heart, Blow Up the Outside World, Wide Awake (yksi ehdoton Audioslave-suosikkini!), Rusty Cage Johnny Cashinä, aivan ihan Seasons, Worried Moon, Scream (joka olisi varmaan alun perinkin kannattanut tehdä akustisesti…) sekä illan päättänyt Higher Truth. Tässä vain joitakin, koko ilta oli huikea kokemus!
Mitä tästä voi sanoa kuin että tätä vaan lisää. Kuulemma Soundgardenin uuden levyn pitäisi ilmestyä tänä vuonna, toivotaan niin. Cornell on niin hyvä, että akustisen musiikin lisäksi kaivataan myös sitä rockia ja sitähän voi sitten soittaa akustisesti tarpeen tullen. Lisäksi kannattaa mainita, että näitä Cornellin akustisia esiintymisiä kannattaa tulla katsomaan, vaikka ei soolotuotantoa tai muuta niin tuntisikaan. Illan tarjonta on niin laaja ja kun kaikki toimii hyvin, ei haittaa vaikka ei välttämättä tuntisi yhtä ainutta biisiä. Jos on huikea ääni sekä läsnäolo ja se uskomaton karisma, ei muuta tarvita. Ja sitä karismaa ei vaan kaikille jaeta; Cornell saa olla siitä onnellinen ja kyllä mekin todella olemme!
On oikeastaan aika huvittaa, kun Chris Cornell on juuri sellainen kuin miltä hän vaikuttaa. Soundgardenin paidattomista ajoista ja kultavuosista on valtavasti aikaa eikä siitä olekaan kysymys. Lavalle lompsi se Chris Cornell, joka on viime vuosina totuttu näkemään raitistumisen ja varmasti myös aikuistumisen jälkeen. Hän voi selvästi hyvin ja on tyytyväinen elämäänsä. Ei tarvita kummoisia efektejä, kun voi vaan lompsia lavalle farkuissa, tukkimiestakissa sekä valtavissa saappaissa; ja vain soittaa ja laulaa. On mielenkiintoista ajatella hänen nuoruuteensa ja myös aikuisuuteen kuuluneita mielenterveysongelmiaan ahdistuskohtauksineen; on uskomatonta, että joku pystyy kiertämään soolona ja esiintymään loistavasti illasta toiseen kaiken sellaisen jälkeen, mutta toisaalta tämä menneisyys myös huokuu olemuksesta. Kun esiintyy omana itsenään, ei tarvitse myöskään esittää mitään. Välispiikit ovat hauskoja eikä niitä ole liikaa. Hänellä on huumorintajua ja hän reagoi myös yleisöön; ei kuitenkaan liikaa, sillä mm. kaikelta yleisön laulattamiselta tms. säästyttiin kokonaan. Se laulaa, joka laulaa, mutta varmaan lähes kaikki halusivat vain kuunnella.
Aivan yksinään Cornell ei esiintynyt vaan seurana oli joko levysoitin tai multitalentti Bryan Gibson, joka soitti mm. selloa. Sekä nämä säestetyt kappaleet kuten myös Cornellin soolot toimivat hyvin. Settilistoja selanneena Cornell myös soitti Helsingissä kiertueensa parhaimmistoa ja loistavan perusrungon lisäksi saimme kokea vaihtuvasta ohjelmistosta ne parhaat palat. Cornellin soolotuotannon lisäksi kuultiin Audioslavea, Soundgardenia, Temple of the Dogia sekä myös Led Zeppelinin Thank You, Bob Dylanin The Times They Are A-Changin’, Princen Nothing Compares 2 U sekä John Lennonin Imagine. Soolotuotannosta oli mukavaa kuulla muutakin kuin uutta levyä, vaikka se hyvä onkin. Itse olen kova Soundgarden- ja Audioslave-fani, mutta kovasti yleisössä tuntui olevan Temple of the Dogin ystäviä. Itselleni se ei ole koskaan oikein kolahtanut, mutta ei siinä mitään vikaakaan ole. Kieltämättä Temple of the Dogin biisit toimivat kyllä oikein hyvin; toisaalta, mikä ei olisi toiminut. Illan parhaita mielestäni olivat Nearly Forgot My Broken Heart, Blow Up the Outside World, Wide Awake (yksi ehdoton Audioslave-suosikkini!), Rusty Cage Johnny Cashinä, aivan ihan Seasons, Worried Moon, Scream (joka olisi varmaan alun perinkin kannattanut tehdä akustisesti…) sekä illan päättänyt Higher Truth. Tässä vain joitakin, koko ilta oli huikea kokemus!
Mitä tästä voi sanoa kuin että tätä vaan lisää. Kuulemma Soundgardenin uuden levyn pitäisi ilmestyä tänä vuonna, toivotaan niin. Cornell on niin hyvä, että akustisen musiikin lisäksi kaivataan myös sitä rockia ja sitähän voi sitten soittaa akustisesti tarpeen tullen. Lisäksi kannattaa mainita, että näitä Cornellin akustisia esiintymisiä kannattaa tulla katsomaan, vaikka ei soolotuotantoa tai muuta niin tuntisikaan. Illan tarjonta on niin laaja ja kun kaikki toimii hyvin, ei haittaa vaikka ei välttämättä tuntisi yhtä ainutta biisiä. Jos on huikea ääni sekä läsnäolo ja se uskomaton karisma, ei muuta tarvita. Ja sitä karismaa ei vaan kaikille jaeta; Cornell saa olla siitä onnellinen ja kyllä mekin todella olemme!
Paikalla olleena voin sanoa, että tämä on juuri se mitä tapahtui. Läsnäolo oli oikeasti sitä luokkaa, että keikan jälkeen olisi voinut kuvitella kävelevänsä lavan eteen ja kätellä illan artistia ja onnitella onnistuneesta keikasta. Hauskinta tässä on, että näin olisi voinut myös tehdä! Erityisen vaikuttunut olin myös tuosta Brianin osuudesta biiseihin! Ne toivat juuri toivottua vaihtelevuutta settilistaan ja Chrisin lauluun ja kitaraan.
VastaaPoistaJep, juuri näin!
Poista